Mutta vielähän se on se mylly, se yksirattainen — missä se on?
Enon täytyi välttämättä lähteä näyttämään sitä.
Lähtihän hän.
Se oli siellä samalla suunnalla, mistä oli tultu, pellon rannassa, pieni neliskulmainen rakennus pienen puron reunalla. Puron vesi johdettiin myllyn alle kaitaan kuurnaan ja tämän laitaan oli sovitettu vesiratas, joka oli pystyssä. Sen akseli oli luonnollisesti myös pystyssä ja kun se ulottui ylös myllyhuoneeseen, niin mikäs oli sen yläpäähän kiinnittäessä toista myllynkiveä? Ja kun nyt vesiratas rupesi pyörimään, niin pyörihän se kivikin. Ja vaikka se ei niin nopeasti pyörinyt kuin oikeiden vesimyllyjen jauhoinkivi, niin pyöri kuitenkin. Eipä muita ollutkaan jauhattamassa jyviään kuin yksi talo!
— Sellainen laitos, yhtä yksinkertainen niinkuin kaikki elämä täällä, lausui syvämietteisesti Hilppa ja lähti enonsa kera takaisin taloon.
Kun kaikki tutustumiset oli tutusteltu, kaikki merkillisyydet nähty, alkoi oleskeleminen talossa. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa, enempää kuin elämässäkään täällä suurten salojen keskessä. Tuo eläminen se oli aivan samanlaista kuin kotikylässä tai ihan omassa kotitalossa. Yhtä hyvänsävyistä ja leikittelevää oli puheentapa, yhtä vilkkaita liikkumiset ja yhtä tarkkaan noudatettiin vanhoja sääntöjä ja tapoja. Rukouksia ei jätetty pitämättä koskaan, ei aamuin, ei illoin, ei syömään käydessä eikä siltä lähtiessä. Käsiä ei unohdettu pestä ruoalle ruvetessa. Pahalla ajatuksella oli kartettava ajattelemasta kalmistoa — joka oli järven saaressa, melkein saunan vastapäätä —, pahaa puhumasta äsken kuolleista omaisista ja pyhillekuville ei saanut nauraa. Papista sopi laskea leikkiä, mutta hänen neuvonsa tuli täyttää. Vielä tarkemmin oli kuitenkin noudatettava entisten, kuolleitten isäin ja äitien jälellejättämät neuvot ja säännökset.
Ja talon ihmisiä sopi verrata melkein oman kotitalon väkeen. Jaakko-ukki se oli kuin isoisä, nuorempi isäntä kuin isä ja talon nuoret tyttäret siskoja. Emäntää vain ei talossa ollut — kuollut oli joku vuosi sitten.
Itse omassa oleskelussa oli kyllä paljon hauskaa, mutta eihän se sentään niin erinomaista ollut, järkeilyä jokaisen kera, joka vain ryhtyi väittelyyn, lystinlaskua nauraa hehettelevän Jaakko-ukin kera ja noppakisaa tytärten kera. Omituinen ylemmyyden tunto pyrki Hilpan mieltä paisuttamaan aina tällaisissa seurusteluissa, hän kun oli sieltä suurempain kyläin mailta ja lähempää kirkonkylää kotoisin ja nämä taas täältä synkältä salolta. Mitä nämä olivat!
Enon kotosalla ollessa istuttiin kamarissa ja piirusteltiin kaikenlaisia merkkejä vihkoon. Ne olivat jonkinlaisia virkamerkintöjä, harjoituksia Hilpan tointa varten. Siellä vedettiin neljä pystyä viivaa ja vino poikkiviiva niiden ylle, osotukseksi että tässä oli viisi hirttä tuotu vetopaikkaan ja päiväin ja hirren paksuuden ja pituuden merkeiksi harjoiteltiin numeroita. Tukinvetäjäin nimiä vastaamaan koetettiin keksiä erilaisia merkkejä, jotka tuntuivat Hilpasta suurilta keksinnöiltä. Molemmat he olivat yhtä hyviä kirjamiehiä, mutta Hilppa sentään piti itseään etevämpänä.
Kun harjoitukset oli onnellisesti suoritettu, otti eno Hilpan metsään ja siellä se alkoi oikea salon elämä. Ensin hiihdettiin kilpaa jäillä ja niiden välisillä maakannaksilla ja sitten oltiin kovin arvokkaita ja vakavia, kun päästiin vetopaikkaan ja siellä suoriteltiin opeteltuja virkatöitä. Välistä hiihdettiin työmiesten tukkien kaatopaikoille ja halkojen sahaustanterille. Siellä keskusteltiin kovin miehekkäästi työntekijäin kera.