No, kun he sitä oikein kovasti kaipasivat, niin tuli kerran eräs kerjäläisukko heidän luokseen ja teki heille savesta pojan.

No, tämä on aluksi aivan tönkkö ja hengetön, sillä eihän se ukko osannut antaa sille henkeä.

Mutta kun se on hetken loikonut lattialla sellaisena jäykkänä möhkäleenä, niin jopa se liikahuttaa jalkaansa, kättänsä, nostaa päätään ja vetää suunsa leveään nauruun.

— Hehe, tässähän minäkin!

Ukko ja akka sekä säikähtävät että ihastuvat siitä. Kas, kas, mitä se tekee tuo savitönkkö, — mutta katsopas, eikö se vain elä!

Elää kuin elääkin. He hypähtävät lavitsoillaan ja lyövät kämmeniään yhteen sekä kyyristyvät ihmeellisen poikansa puoleen.

— Kas, kas vaan, mimmoinen olet, — tuollainen lystikäs tönkäle!

— Kah, tämmöinenhän minä, minkäs muun lainen minä, virkkaa poika vastaukseksi ja jatkaa: — Menkääpäs siitä ennemmin katsomaan jotain pöytään, niin nousen minä tästä ja käyn syömään! Ei tässä elä pelkillä katselemisilla ja ihasteluilla!

— Vai syömään, vai syömään jo! No, nouse vain, kyllä me pian tuomme ruokaa pöytään ja kyllä saat siinä syödä, minkä haluttaa!

— Hyvä on!