Silloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa juhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä syksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat parempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa niihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan kirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää nykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi ollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja suurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä saatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut puhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan poikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä hän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä kouluun.

Vaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne halunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He eivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä vanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon laitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään selvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä kirkon ja kunnan jyväaitan vieressä — senhän sen sanottiin olevan —, vai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka kerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli sanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän hautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun opettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja elämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa… Kirja ja keppi… Musta kivitaulu ja viivotin… Pieni repaleinen kirja…

Eikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain ja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt kirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?

Oikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki… Kaikki nämä kesäiset, talviset tepastukset…

Hilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea ja vakava.

Vaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi erikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja oudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos maailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan kutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He kutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä antaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina. Sitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: "No, nyt on kylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna joka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä perkkausniemelle!"

Niin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan. Heistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät koulua!

Näin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.

Ja mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina, astuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen viettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.