Siellä sitä kääntämähän,
vääntämähän, voi ja voi,
puskuellen puuhatahan,
hei ja junttanpoo tuo soi.
Mutta kumma, kivi suuri
ei vain käänny, paikoill' on,
jokos pahat peikkolaiset
joutuneet on joukkohon?
Ei vain käänny kivi suuri,
mutta into puutu ei,
hiki-otsin väännetähän,
kaikuu junttanpoo ja hei!
Mutta vaikka kuinka kaikuis
laulu, voima kuohuisi,
ei vain käänny suuri kivi —
jääpi siihen ijäksi.
Tuo nyt kummaa, mutta silloin
veli pienin virkahtaa:
— Ei se kummaa, täss' on jotain,
jost' ei voittoa nyt saa!
— Tähän pahat peikkolaiset
totta saapui estämään,
ne ne voimat meiltä vievät,
jättää aarteen piilemään!
— Mutta annas suuriks saadaan,
käsivarret vahvistuu,
totta kivi kääntyy tieltä,
aarre esiin ilmautuu!
— Ilmautuvi! Nousee, nousee! Kerran kivet kirotut väännähtävät! Käyvät käsiin rahakirstut salatut!
10. Kouluun!
Mutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä ansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin kuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka eletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin tehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin karhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen piiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.