Mutta yritetäänpäs uusi kerta!
Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin päätti Pyntys ja toiset tottelivat.
Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana, nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään. Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.
Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti
Pyntys:
— Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs, niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan, sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!
Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja. Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat paremmin tietänyt.
9. Runo aarteen etsinnästä.
Pienet pojat paitaressut kertomuksen kuulivat: aarre alla suuren kiven, kultakirstut hohtavat.
— Pojat, pojat, pohtimatta,
tuumimatta toimimaan,
aarre all' on suuren kiven,
sitä, veikot, kaivamaan!
Käskyä ei uutta tarvis,
viipymättä joudutaan,
kiirehellä kiven luoksi
kangin, tuurin saavutaan.