— On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla — ei sitä saa.
— Eikö ole lähempänä, maalla?
— On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä nähnyt.
— Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan, nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.
Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m. sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän näkivät toiset — jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain puheista, olivat he usein kuulleet.
Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.
Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään, ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin hän käy asiaan yksin.
Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri itsekin jäi seisomaan aidan taa.
Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.
Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi, pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään yrityksestä välitä.