Silloin kettu hätäpäissään sanoo:
— Nyt syödään ukko!
— Ukko, ukko, ulvahtavat toiset, ja kohta ollaan käsin kelkassa köllöttävässä ukossa. Mutta ukkopa ei ollutkaan kuollut, ainoastaan kontistunut. Kun tätä ruvetaan kopeloimaan, herää hän ja huomatessaan, mitä hänelle aiotaan tehdä, kavahtaa äkkiä pystyyn kelkassaan, tempaa kirveensä vyön takaa ja alkaa voimainsa takaa huimia kopeloitsijoitaan. Ken saa korville, ken lantioille, ken mihinkin. Silloin jäähtyy metsän kuomaksilta syönti-into, ja he lähtevät, hännät suorina, pökäsemään suorinta tietä pakoon.
Susi ja kettu kuopassa.
1.
Sattuipa se sellainenkin seikka, että susi ja kettu kerran viiletellessään Metsolan takamaita putosivat suurensuureen kuoppaan, samaan suurensuureen ja syvään maahautaan.
No, ollaan siellä yökausi, toinen, niin jopa heille käy olo siellä tukalaksi, jo pitäisi päästä pois. Mutta mitenkä? — se on aivan mahdotonta. Ei löydy keinoa pariin, kolmeen päivään.
Vihdoin kolmannen päivän aamulla löytää kettu keinon itselleen ja sanoo sudelle:
— Kuulehan kuomaseni, päivä taitaa nousta ja sinä kun olet pitempi, niin nousepas tuohon seinää vasten ja katsahda, joko se todella nousee. Nousehan!
No susi nousee.