No tultiin siitä aholle, ja kettu osotti hevosta, nuorta kaunista hevosta, joka makasi aholla.
— Tuoko se on, tuoko? räjähti jänis pilkallisesti nauramaan.
— Se.
— Mutta jopa sinä toit laitoksen luo. Tuon kanssa nyt kilpailee kuka tahansa. Sano minulle, tokko se pääsee edes nousemaan jaloilleen.
— No — voisithan koettaa. Hyppää sen selkään!
Jänis teki niin. Hyppäsi makaavan hevosen selkään ja lisäksi purasi sitä lautasille.
Mutta silloin nuori hevonen kavahti yhtäkkiä ylös ja lähti hurjaan laukkaan. Lähti niin hurjaan ja niin äkkiä, ettei jänis ehtinyt lautasilta mihinkään, vaan jäi sinne selkään. Siinä kauhistuneena riippuessaan kysäsi hän ketulta, että mihinkähän tämä mahtaa mennä, mutta kettu lausui siihen vain, että kyllä se johonkin menee, ja nauroi niin, että oli pakahtua.
Ketun kyyti.
Mutta kerran kävi ketulle samalla tapaa. Hän astuskeli uneliaana ja laiskana ahon laitaa ja huomaamatta, että hevonen makasi suuren kiven takana, laskeutui levolle hevosen hännän päälle, ja nukkui siihen.
Eikä herännyt ennen kun hevonen, joka tunsi omituista painoa häntänsä päällä, yhtäkkiä hyppäsi pystyyn ja lähti hurjaan laukkaan. Silloin kettu heräsi, mutta hätäytyneenä näki parhaaksi tarrautua hevosen häntään ja siitä koettaa pyrkiä tämän lautasille.