Tämän kyydin sattui näkemään jänis, sama, jonka samallaisen kyydin kettu oli joku aika sitten nähnyt. No, hänellekös kelpaa nauru, nauru sydämen pohjainen, eikä hän malta mitenkään olla kysymättä kohtalokumppaniltaan sieltä tiepuolesta:
— No, minnekäs sitä repoveikkoa viedään?
Kettu huutaa huiman kyydin kynsissä:
— Jumala tiesi, jussikulta, yliukko, ystäväni, minne miestä vietänee, missä yötä lietänee, taian mennä taivahasen, tahi tuonelle pudota!
Susi kantelijana.
Mahtoipa susi kerran kannella ketusta jalopeuralle, eläinten kuninkaalle. Menee hän jalopeuran luo ja sanoo:
— Vou, vou, armollinen eläinten kuningas, se kettu on sellainen, että sillä on aina petos mielessä, kuje sydämessä. Se aina yhteisestä työstä pakenee, aina yksin raatamaan jättää. Tänäpäivänäkin se jätti minut yksin yhteistä muurahaiskekoa ylitöiseen aittaamme kantamaan. Anon tästä hänelle mitä suurinta rangaistusta.
Jalopeura, joka sattui sinä päivänä olemaan vähän sairaana, suuttui kovin tämän kuultuaan. Vai sellainen se on! sanoi hän ja antoi heti kutsua ketun luoksensa. Kettu tuli ja asettui nöyränä eläinten kuninkaan eteen. Jalopeura katsahti häneen vihaisesti ja sanoi:
— Vai sellainen sinä olet, vai sellainen! Vai on sinulla aina petos sydämessä, aina kuje mielessä — vai jätit sinä taas tänäpäivänäkin tämän susikuomasi yksin yhteistä muurahaiskekoa kantamaan! Sanoppas, onko se totta?
Kettu ensin säikähti tästä, mutta sitten notkisti toisen etujalkansa herra eläinten kuninkaan edessä ja lausui nöyrästi: