— Pakana, kun en mistään löydä näin sopivaa puuta suksipuukseni. Kyllä se minun täytyy kaataa.
— Mutta milläs sinä pitkähäntä sen kaadat? kysyi silloin harakka ja kävi makeasti nauramaan.
— Vai niin, vai olet jo viisastunut, vai on varis käynyt sinua neuvomassa! No, eipä mitään, pannaan mieleen, ja näytetään, että vielä se neuvojakin kaipaa neuvoa!
Ja hän lähti pois ja heittäytyi eräälle kauniille ahonrinteelle kuolleen tavoin loikomaan kuten kerran kalaukkoa peijatessaan ja pisti kielensä loitos ulos. Vähän ajan päästö lensi siihen se varis, joka oli harakkaa neuvonut, ja rupesi kiihkeästi kiertämään kettua, jonka hän katsoi kuolleeksi. Kierreltyään kotvasen kävi hän aivan lähelle tätä ja nokata jyrskäytti tämän pitkällä olevaa, houkuttelevaa kieltä, jota hän himoitsi. Mutta silloin kettu yhtäkkiä kaapsahti ylös ja koppasi suuhunsa kieltähimoitsevan variksen ja vei pesälleen maukkaaksi päivälliseksi.
Korpin laulu.
Olipa kettu kulkenut taas monta päivää saamatta mitään einettä ja hän oli kovin nälkäinen ja alakuloinen. Sattuupa hän silloin tulemaan erään ahon laitaan, jonka eräässä puussa istua kekottaa suuri korppi, iso juustopala suussa. Ketulle valahtaa vesi kielelle ja hän rupeaa tuumimaan, miten hän saisi tuon juustopalan.
Heittäytyy hän silloin polvilleen puunjuurelle aholle, ottaa kasvoilleen mitä makeimman ilmeen ja käy mitä herkimmillä hännän häilyttelyillä sanojaan säestäen puhumaan korpille:
— Voi korppi-serkkuseni, kuinka sinä olet kaunis ja ihana, eipä sinun puvullesi ja vaatteillesi, eikä koko olennollesi vedä vertoja mikään, ei mikään. Mutta minkälainen sinun äänesi lienee, minkälainen sinun laulusi, siitä ei minulla ole aavistusta, miten suloinen, miten ihana se lienee. Sentähden, serkkukultaiseni, laulappas tässä lyhyt laulu, anna armas heimolaiseni, armaan äänesi kaikua!
Korppi ei voi kyllin ihmetellä tätä puhetta. Mitä tuo pitkähäntä tarkottaa, ajattelee hän. Narraako vai todella ylistelee? Mutta mitäpä hän narraisikaan, mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt? Ei, ei se narraa, vaan todella ylistelee, todella kiittelee minua — tuo mainio, vilpitön ystävä.
Ja hän täyttää ketun jalon toiveen ja makean pyynnön: avaa suuren suunsa ja rupeaa laulaa ronkkumaan. Mutta silloin tuo suuri juustopala putoaa suusta, ja samassa on harras ihailija poistunut puun juurelta — nyt hänen suussaan suuri juustopala.