Vuoroin vieraissa.
Antoipa kurki kerran ketulle kutsun tulla hänen vieraakseen. Antoi kutsun, ja keitti velliä.
Kun kettu tuli hänen vieraakseen, kaatoi hän vellinsä korkeaan, ahdassuiseen kirnuun ja tarjosi sen siten vieraalleen. Mutta eihän kettu siitä semmoisesta astiasta saanut mitään suuhunsa — eihän hänen päänsä mitenkään mahtunut sen suusta sisään. Hänen täytyi tyytyä vain kielen maiskutteluun. Sensijaan kurki pitkällä kaulallaan koukki minkä kerkisi velliä kirnusta suuhunsa ja oli tyytyväinen.
Kun ei kettu mitään syönyt, kysyi kurki:
— Miks'ei vieras velliä syö, eikö se ole hyvää?
— Hyvää on, hyvää on, mutta minä syön sitten huomenna, kun tulet meille vastavierailulle. — Tulethan vastavierailulle huomenna, serkkuseni?
— Tulen, tulen mielelläni.
No tuli huomenna kurki vastavierailulle, ja kettu kaatoi vellinsä suurelle, lavealle lautaselle.
— Käydään syömään, käydään syömään!
Käytiin syömään sitä ketun velliä, mutta nytpä ei vuorostaan kurki saanut mitään suuhunsa, sensijaan kuin kettu latki sitä kuin kauhalla ikään.