— No ompahan semmoinen mokoma, ei kovin suuri, eikä kovin pienikään, sellainen pitkäviiksi, pitkähäntä marrittaja. En minä hänestä muuten välittäisi, vaan sillä kun on se ääni sellainen, — jotta kerrassaan luonnon ottaa!
— No tuohan hänet tänne juhlaamme, niin emmeköhän tuosta selvinne! On sitä tässä sentään monenlaista pitkähäntää nähty, niin että eiköhän häntä tuotakin kestettäne, mahtailivat juhlan valmistajat, ja kutsuivat ketun vieraineen juhliinsa.
Tuli sitten pitojen alkamishetki ja karhu ja susi saapuivat juhla-asuissa pitopaikalle. Arvelivat ensin käydä heti ateriaan käsiksi, mutta sitten muistivat sopimuksensa ketun kanssa ja kävivät vuottamaan vieraitaan. Asettuivat ylen mahtaviin asentoihin pitopöydän taa ja kävivät silmäilemään kankaalle, mistä päin piti vieraiden tulla.
Eikä aikaakaan kun jo alkoi kankaalta kuulua risujen rapse ja jalan kapse. Sieltä ne tulevat, sanoivat odottelijat toisilleen ja korjasivat asentoa. Onpa lysti nähdä, mikä pöpö sieltä tulee, tuumivat he hetken päästä pilkallisesti toisilleen.
Kettu ja kissa lähenivät. Kissaa ei vielä näkynyt, mutta ketun kolmikulmainen pää ja pystyt korvat jo vilkkivät puiden lomista. No eipä se ainakaan ole suuren suuri, kun ei vielä näy, vaikka kettu jo näkyy, tuumivat toisilleen odottelijat ja taas naurahtivat pilkallisesti.
Mutta samassa alkoi kuulua kankaalta omituinen, pitkäveteinen, pahaääninen marina, hiukan sammakon kurinaa muistuttava, pitkäveteinen ja omituisesti hiljenevä ja koveneva. Se jo hiukkasen hipasi karhun ja suden sydäntä, jo hipasi ja säpsähytti, ja he jo tuumasivat toisilleen, että mikähän otus se oikein lieneekään! No, eihän he sentään vielä malttiaan menettäneet.
Mutta samassa kissa ilmestyy heidän näkyviinsä, — tuo pitkäviiksinen, pitkähäntäinen, pahasti mariseva olento. Lähestyy selkänsä korkeaan köyryyn nostaen ja maristen mitä surkeimmalla äänellä ja samalla mitä ilkeimmästi irvistäen ja väliin sylkeä sähistäen.
Silloin hipasee jo karhun ja suden sydäntä aivan arveluttavasti ja jopa katoaa myös heidän juhlallinen asentonsa, ja he jo rupeavat kovin omituisesti katselemaan toisiinsa. Lempo, tämä taitaa ollakin eri otus, arvelevat he.
Ja kun kissa alkaa sitten, heihin tiukasti tuijotellen, yhä lähestyä heitä, astua vakain askelin juhlapöytää kohti, ja kun kettu vielä jättäytyy hiukan jälelle, niin jopa eivät juhlanpitäjät kestä paikoillaan, vaan hyökkäävät kumpikin pakoon, toinen pitkään puuhun, toinen suuren risukasaan, unohtaen juhlansa, pöytänsä. Eivätkä uskalla piilopaikoissaan hiiskahtaa.
Kettua tämä naurattaa makeasti, mutta hän tahtoo saada nautintonsa vielä täydellisemmäksi.