Karhun mahtava kyyti.
Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.
Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset, pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä. Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!
Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun. Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta suuret, mainiot peijaiset.
Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.
Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.
Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin, jonka takaa päivä ei ollut nouseva, — jolle asettumiselle kettu makeasti nauroi.
No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen, jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:
— Röh, röh, johan se päivä nousee!
— Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.