— Minäkö? Nousin erään heinäsuovan päälle ja annoin pistää tulen sen alle; ja kun olin ollut kotvasen sen päällä, kun tuli oli sen alla, oli kohta karvani näin kaunis!
— Hehehe! Etkö minuakin toimittaisi jonkun suovan päälle? lausui karhu naurusuin. Minäkin tahtoisin saada samanlaisen kauniin karvan!
— Hyvin mielelläni! Tuossa onkin heinäsuova, ei muuta kuin mennään sen luo ja sinä nouset sen päälle ja minä pistän tulen alle.
— Mennään, mennään, veikkonen, sen luo, hypähteli karhu.
Mentiin sen ketun osottaman heinäsuovan luo ja karhu kömpi sen päälle ja kettu pisti tulen sen alle. Suova alkoi kohisten palaa ja peitti kohta savuunsa karhun.
— Polttaa, polttaa! huusi karhu savun sisästä.
— Elä veikkonen, luuletko sinä, että niin pian ja niin vähällä vaivalla kauniiksi tullaan! Kestä, kestä vain vielä — mitä polte polttavampi, sitä karva kirjavampi!
Mutta karhu, jonka karva alkoi pahoin palaa, ei enää mitenkään jaksanut olla suovan päällä, vaan korvat pystyssä, silmät harallaan, hyppäsi sieltä kohti metsää, jossa syöksyi ensimäiseen ojaan turkkiaan sammuttelemaan ja ihoaan jäähdyttelemään.
Karhun karva on siitä vieläkin kärventynyt.
Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.