— Tee sinäkin niin.
Pisti peikkokin kiven taskuun ja viskasi sen sitten ilmaan. Se viipyi siellä aika kauvan ja peikko oli voitonriemuinen. Mutta Matti päästi kiven asemasta taskuun varaamansa pikku linnun ilmaan ja se viipyi siellä niin kauvan kuin vapauteen päässyt lintu tavallisesti viipyy: ei palannut koskaan. Silloin peikon voitonriemu loppui ja hänen täytyi tunnustaa hävinneensä tässäkin seikassa.
— Mutta tuota rautakurikkaa sinä et ainakaan heitä paremmin minua, huudahti peikko hyökäten hakemaan mainitsemaansa esinettä talonsa pihamaalta. Ja ennen kun oli vielä mitään sovittu heitälsi hän sen hirveällä voimalla ilmaan, josta palattuaan se upposi syvälle maahan.
— Niin, heitäppäs sinä noin! Heitäppäs noin korkealle, tuonne loitos puitten latvojen yläpuolelle ja upota noin syvälle maahan, intoili peikko Matille.
— Ka, pitänee tuo heittää, arveli Matti ottaen kurikan käsiinsä ja ruveten sitä huimasti heiluttamaan.
— Mutta eläpäs, virkkoi hän sitten, keskeyttäen heiluttamisen, — annapas kun tuo pilvenmöhkäle tulee lähemmäksi, niin heitän kurikan sen päälle, heitän jotta vonkuu.
Ja hän otti kiivaan heittovauhdin.
— Elä, elä veikkonen sitä tee, elä heitä kurikkaani pilven päälle, hätäytyi peikko. Kurikka on ainoa ja taatto suuttuu, jos en saa toista samanlaista. Elä heitä, uskon muutenkin.
Ja niin tuli Matti voittaneeksi tämänkin kiistan, ja kilpailut päättyivät tällä kertaa.
Peikko ja Matti toisen kerran kilpakentällä.