Vaikka peikko joutuikin täydellisesti häviölle edellisellä kerralla, ei hän kilpailuja kuitenkaan jättänyt siihen kertaan, vaan ehdotti ryhdyttäväksi uuteen. No, Matti, jolla oli varat ja juonet täksikin kertaa, suostui siihen.
Mentiin taas Peikkolan metsistöön ja peikko ehdotti ensiksi painia.
— Ruvetaan vain, lausui Matti. — Mutta minä luulen, virkkoi hän vähän ajan perästä, että sinusta ei ole kunnolla painijaksi edes minun vanhan appiukkoni kanssa, joka loikoo tuolla kuusen juurella, niin että eiköhän ole turhaa että ryhdyt minun kanssani painisille, vaan parempi, että käyt koettelemaan voimiasi hänen kanssaan. Vai mitä, kutsunko hänet tänne?
— No, kutsu vain, virkkoi peikko arvellen olevan hauskaa painia vanhan ukon kanssa.
Kutsui Matti siihen vanhan appiukkonsa — karhun. Kun peikko näki tämän unipäisenä, mörmöttelevänä tallustelevan heidän luokseen, säikähti hän niin pahasti, että ei antanut puhuakaan painista tämän kera, eikä hän tahtonut ryhtyä kilpailemaan Matinkaan kera. Olet väkevämpi, olette molemmat väkevämmät minua tässä asiassa, hoki hän ja koki häätää karhua pois. Matti voitti painin.
— Mutta ryhdytäänpäs kilpajuoksuun, siinä sinä et ole minua etevämpi, lausui hän hetken perästä — kun karhu oli tallustellut takaisin pesälleen.
— Ryhdytään vain, mutta luulen kuitenkin, että tässäkin sinä häviät. Arvelen, että sinä tuskin pystyt juoksemaan kilpaa nuorimman veljenpoikani kera, joka tuolla pensastossa oleilee. Ehkä koetatkin ensin hänen kerallaan kilpailla?
— Koetetaan vain!
Matti kutsui nyt kilpatanterelle jäniksen, ja peikko, joka ei tätä niin säikähtänyt, lähti sen kera koettamaan. Mutta mitäs, eihän siitä koetuksesta mitään tullut: jänis jätti hänet kuin seisomaan. Huomattuaan tämän, jätti peikko enemmät koetukset ja tunnusti taas tulleensa voitetuksi.
Kolmanneksi ehdotti peikko kilpakiipeämistä. Tällöin viittasi Matti tyttärenlapseensa, oravaan, ja kun peikko näki tämän nousevan puuhun kuin lentämällä, luopui hän tästä kiistasta ilman muuta.