— Mutta huudossa sinä et suinkaan minulle riitä, huudahti hän sitten, ja rupesi samassa huutamaan minkä kidasta sai. Se olikin niin kovaa huutoa, että metsä kaikui kuin sotatorvien soidessa ja Matin korvat menivät lukkoon.
— Ka, voimmehan tuotakin koettaa, tuumi Matti. Nyt olet sinä huutanut, mutta ennenkuin minä rupean huutamaan täytyy tässä tehdä muutamia varokeinoja. Tuoppas tuolta hyvä tuomi.
Peikko katsahti kummastuen häneen ja kysyi:
— Mitä sinä sillä teet?
— Teenpähän siitä lujan vitsaksen, jolla sidon pääsi. Sinä kun huusit, menivät minun korvani lukkoon, mutta kun minä käyn huutamaan, niin sinun pääsi halkeaa, ellen sitä hyvällä vitsaksella ympäri kääri. Niin minä huudan.
— Elä veikkonen, hyvä Matti, halkaise päätäni, uskon minä muutenkin sinun äänesi olevan kovemman.
— No, sitähän minäkin, lausui Matti, ja jätti huudon. Ja niin tuli
Matti etevämmäksi tässäkin asiassa.
Oli vielä pari kilpakoetusta tälle kilpailukerralle varattuna ja peikko uskoi, että kyllä hän ainakin niissä voittaa. Ensiksi ehdotti hän ryhdyttäväksi hevosen kantamiseen. Hän tiesi, ettei hän itsekään voi sitä tehdä, mutta oli varma, ettei sitä Mattikaan suinkaan voisi, kun näet hevosta piti kantaa ympäri järven. Hän arveli, että Matti epää jo koko aikeen.
Mutta Mattipa ei sitä tehnytkään, vaan myöntyi empimättä siihen. Eihän siinä silloin auttanut muu kuin ryhtyminen toimeen. Haettiin hevonen ja peikko sai alkaa. No, hän alkoi, mutta eihän siitä toimesta tullut mitään. Heitti siis sen aivan alkuunsa ja sanoi, että se on kelle tahansa mahdotonta.
— Jokohan lienee, lausui Matti ja nousi kahareisin hevosen selkään.
Kannustaen hevosta lausui hän peikolle: