— Katso, minä kannan hänet jalkojeni välissä.
Ja hän lähti ajamaan hevosella ja kohta oli kiertänyt sillä ympäri järven.
— No sinäpä mies, sanoi peikko, ja kirvelevällä mielellä täytyi hänen taas tunnustaa olevansa aivan mitätön mies Matin rinnalla.
Toinen loppuponnistus oli puun puskeminen. Piti hyökätä kohti puun kylkeä ja tunkea päänsä siihen korvia myöten.
Matti etsi sellaisen puun, jonka kylki oli lahonnut, ja kun hän hyökkäsi sitä kohden, painui pää heti korvia myöten siihen, mutta peikko puski ehjiä puita, eikä saanut päätään ollenkaan puun sisälle. Tämä oli kaikista onnettomin koetus peikolle, sillä hänen päänsä puihin puskiessa sai kovia kolahduksia ja kohosi lukuisille kipeille kuhmuille, joita hän sitten poti pitkät ajat. Siihen päättyi toinen kilpailukerta.
Kolmas kilpailukerta.
Mutta kaikesta edellisestä huolimatta tahtoi peikko lähteä vielä kerran kilpasille Matin kera.
Nyt määrättiin ensiksi maan sisään hyppääminen.
Mentiin eräälle aholle ja peikko rupesi ensin hyppäämään. Hän hypätä kopsahutteli kolme, neljä kertaa, mutta aivan onnistumatta. Ei päässyt tuumaakaan maan sisään päin.
Mutta Matti oli pitänyt varan jo kilpakentälle tullessaan ja hypätä kopsahutti vanhaan nauriskuoppaan, jonka päälle oli kokoutunut risuja. Hän vajosi kainaloita myöten maahan.