Ja Matti lähti puunrankoja hakemaan. Tultuaan takaisin Peikkolan pihoille huomasikin hän, että edessä oli portti, jossa oli vain pieni aukko keskellä. Mukana seurannut metsäkoira meni siitä läpi, mutta hevonen ja kuorma eivät voineet siitä mitenkään mahtua. Mitäs nyt? Matti otti ja pilstoi hevosen ja reen puineen pieniksi palasiksi ja viskoi ne sellaisina aukosta pihapuolelle.
Isäntä kun tuli katsomaan ja näki hevosensa ja rekensä pikkupalasina kauhistui hän ja kiljasi Matille:
— No, Matti, mitenkä sinä olet minun hevoseni ja rekeni tuollaisiksi pilstonut?
— Ka, niinhän oli puhe, että kaikki on saatava pihapuolelle tuosta pienestä aukosta. Muuten eivät mahtuneet. Ja toisekseenhan päätettiin, ettei koskaan suututa, eikö isäntä muista sitä?
Muistihan isäntä hyvin sen eikä siis auttanut muu kuin jättää asia siihen, tyytyä kohtaloonsa.
Kun asiasta oli täten selvitty, kysyi renki uutta työtä. Nyt sai hän mennä pilkkomaan pihassa olevia puita pieniksi. — Mutta, jatkoi isäntä, meillä on tapana, että puut pilkotaan ummessa silmin.
— Saman tekevä, kyllä selvitään. Onhan puhuttu, ettei suututa.
Ja hän kävi pilkkomaan pihassa olevia puita ummessa silmin.
Sattuipa siinä puuröykkiöllä olemaan Peikkolan vanha kissa, ja Matti pilkkoi puiden ohella senkin, ummessa silmin kun oli, pieniksi palasiksi palotteli.
Kun isäntä tuli työtä katsomaan ja näki vanhan kissansa pieninä palasina kauhistui hän taas ja karjaisi: