— Isäntähän käski minun ne punata. Ja eikö isäntä näe, että ne paraillaan tulevat punaisiksi.
— Kyllä minä sinulle… yritti peikko, mutta samassa huomasi hän koiranraadon aitan seinällä ja kysyi:
— Entä tuo? Mikä siinä?
— Siinä on isännän koira siivottuna ja puhdistettuna ja kohta kuivuneenakin.
— Sinä ylenannettu, yritti peikon kärsivällisyys kokonaan loppua, mutta silloin Matti tarttui hänen käteensä ja huomautti:
— Kuule, isäntä, meillä oli semmoinen puhe, että… ei suututa koskaan.
— Niin, niin, myrisi peikko ja koetti niellä raivosanojaan. — Niin, niin, kyllä muistan, mutta kyllä sinäkin muistat näitä tekojasi.
Siitä alkain peikosta ja Matista tuli vihamiehet; peikko rupesi kaikin tavoin etsimään tilaisuutta saada tappaa Matti. Mutta se ei voinut käydä päinsä julki ja salayrityksiä vastaan oli Matti varulla. Kerrankin kun peikko päätti lopettaa hänet kirveellä eräänä yönä, hänen nukkuessaan, muutti Matti illalla varalta pois siitä makuupaikasta, jättäen sijaansa voikirnun. Peikko tuli yöllä kirveineen makuupaikalle, mutta kirves sattuikin kirnuun, ei Mattiin. Matti oli huomenna yhtä elävä kuin ennenkin. Lopulta täytyi peikon päästää Matti pois palveluksestaan — hänestä kun ei ollut hänelle muuksi kuin harmiksi ja vahingoksi. Kun oli tehty niin kiero sopimus.
Siitä lähtien loppuivat Matin ja peikon seikkailut. Peikko joutuu muiden ihmisten kera tekemisiin — millä tapaa, siitä kertovat seuraavat sadut.
Peikko häissä.