Peikko tahtoi sinne kurkistaa. Mies auttoi häntä toisella kädellään.
Mutta toisella toimi hän omissa tarkotuksissaan. Siellä luolan suulla, juuri sillä kohdalla, mihin parta kurkistaessa asettui, oli halaistu kanto, siinä valmiiksi lyöty kiila. Mies kopeloi toisella kädellään sitä kantoa ja samalla peikon partaa. Saatuaan parran halkeaman sisään vetäsi hän kiilan pois kannosta. Ja sanoi: nyt se näkyy se valo sieltä kuilun pohjalta ja ne kullat. Katsele vain rauhassa niitä, minun täytyy lähteä pois.
Ja mies lähti, peikko jäi. Mutta kun peikko rupesi lähtemään — turhaan etsittyään silmillään valonhohdetta kuilun pohjalta — ei hän päässytkään nousemaan, parta oli kiinni. Hän äkkäsi juonen ja rupesi kovasti huutamaan. Mutta mitäs se auttoi? Parta ei päässyt, kukaan ei tullut auttamaan.
Vihdoin hänen täytyi ruveta teräväin kivien avulla partajouhiaan katkomaan. Saikin hän ne lopulta katkotuksi ja silloin vasta, monen katkeran hetken perästä, pääsi peikko parka pintehistään.
Peikko antaa kullata partansa.
Peikon parta joutui toisenkin kerran pahaan pinteeseen.
Hän näki kerran eräällä miehellä ylen kauniin, punakellervän parran, ja hän kysyi:
— Mitenkä sinä olet saanut noin kauniin parran?
— Minä kultasin sen.
— Etkö, veikkonen, kultaisi minunkin partaani?, kysyi hän ihastuen.