Maamies mietti, mitenkä hän saisi tuon epämieluisen vieraan käynnit loppumaan. Viimein teki hän suurensuuret virsut ja asetti ne pystyyn riihen oven vierelle.
Kun peikko tuli taas seuraavana yönä maamiehen riihtä tarkastelemaan, huomasi hän nuo suuret jalkineet oven vieressä.
— Mitä, mitkä ne nuo ovat? kysyi hän hämmästyneenä itseltään. — Mutta nehän ovat virust, miehen jalkineet. Mutta kylläpä siellä on suuri mies sisällä, — ei, tästä on lähdettävä kiireellä käpälämäkeen. Sellaisen miehen kera ei ole hyvä joutua tekemisiin.
Ja peikko lakkasi käymästä maamiehen talossa.
Peikon viimeiset vaiheet.
Vihdoin olisi puhuttava peikon viimeisistä vaiheista. Ne olivat kovaosaisia. Ensin kohtasi tätä hupaista veijaria kova onnettomuus, sitten veivät vastoinkäymiset koko miehen.
Hän tapasi nimittäin miesjoukon, joka valoi tinaa. Oli uudenvuodenyö ja miehet tekivät tavallista uudenvuodentaikaansa.
— Mitä teette, miehet? kysyi peikko lähestyessään heitä.
— Valamme tinaa silmään.
— Mitä, tinaako silmään? Mitä varten?