Sitten mentiin suolle. Siellä peikko kävi sikoja hännistä ylös nostamaan. Mutta kumma, hän saikin sieltä vain hännät, ei mitään sikoja.
— Mitäs tämä? Eikö täällä olekaan sioista muuta kuin hännät? kysyi hämmästyneenä peikko.
— Oli illalla — oli eilen jokaisessa hännässä sika, mutta minnekä ne ovat nyt joutuneet? Olisivatkohan, pakanat, uponneet niin syvään — — olleet niin raskaat, että upposivat syvemmälle kuin nämä kevyet hännät.
Peikko töllisteli kauvan aikaa kädessään oleviin sianhäntiin, mutta sitten heilautti hän niitä ja virkkoi, ylen viisaan näköisenä:
— Kuule, Matti, ne sikain ruumiit kun olivat niin raskaat ja upposivat niin syvälle, niin, kun nyt vetäsin näin äkkiä, katkesivat nämä hännät ja sain vain nämä käsiini, ruumiit jäivät sinne. Näin on asia ymmärrettävä.
— Niinpä onkin, virkkoi Matti ja löi kättä peikolle.
Ja peikko ei suinkaan perinyt Matilta rahojaan takaisin, vaan lähti, sianhännät käsissään, astuskelemaan kotiinsa päin.
Peikko teettää Matilla konstikkaan sillan.
Toisen kerran peikko tahtoi, edellisenkertaista viisauttaan muistellen, osottaa Matille vieläkin suurempaa viisauttaan, saattaa hänet aika pulaan, ja sanoi hänelle:
— Kuules sinä, veliseni Matti, sinä kun olet niin viisas mies, niin teepäs sinä minulle silta tämän puron yli, sillä, joka ei ole tehty puusta, ei kivestä eikä raudastakaan. Tämähän on aivan kaitainen oja ja sentähden on tähän aivan helppo sellainen silta rakentaa.