— Lupaan.
— No seiso tuon aitan ovella se aika kunnes minä viivyn häissä. Minun pitäisi sinne kaikin mokomin mennä, mutta en ole saanut ketään aittani vartijaksi.
— Mutta minäkin aioin mennä noihin häihin. En, veikkonen, en jää — — —
— Ei auta enää, olet luvannut. Seiso vain siinä. Ja katso, ettei ovi koskaan jää näkyvistäsi!
Eihän auttanut Matin muu kuin jäädä peikon raha-aitan ovea vartioimaan.
Peikko meni häihin ja oli hyvillään.
Mutta Matti, joka myöskin halusi häihin ja jonka aika kävi kovin pitkäksi peikon kolkossa pihassa, kävi keksimään keinoa, mitenkä pääsisi pois pälkähästä. Mitenkä pääsisi pois taitavasti, ei sanaansa syöden. Vihdoin hän sieppasi raha-aitan oven paikoiltaan, nosti sen selkäänsä ja lähti. Lähti häätaloon.
Täällä olivat juhlat paraillaan ja peikko istui paraina vieraina, paraan pöydän päässä. Söi, joi ja riemuitsi.
Yhtäkkiä näki hän Matin ovensuussa. Karjasten hyppäsi hän hänen luokseen ja kysyi:
— Miten olet uskaltanut jättää raha-aittani vartioimatta? Etkö muista kuinka lupasit, ettet jätä aittani ovea näkyvistä sinnes, kunnes tulen häistä?
— En ole rikkonutkaan lupaustani, lausui Matti rauhallisesti. Ovi ei ole poissa näkyvistäni, se on tässä. Toin sen selässäni tänne.