Lensivätpä silloin peikon silmät selälleen eikä hän osannut muuta kuin tunnustaa uudestaan Matti viisaaksi mieheksi ja — lähteä pois häistä, kesken paraita kestejä ja riemuja.
Järven kokoonkelaaminen.
Matti muisti peikon suuret aarteet ja kun hän tunsi myös hänen suuren tuhmuutensa, arveli hän erään juonen avulla anastaa häneltä osan näitä rikkauksia.
Hän istuutui Peikkolan järven rannalle, otti kelan ja nuorapalan käteensä ja alkoi pyörittää kelaa.
Peikko tuli järven rannalle ja nähtyään Matin hommat kysyi häneltä kummissaan:
— Mitä sinä, Matti, teet?
— Minäkö? Kelaanpahan tämän järven kuiville.
— Elä, veikkonen, sillä se on meidän ainoa järvemme, ainoa kalavetemme ja juomavesipaikkamme.
— Kelaan kuin kelaankin, sillä tämä järvi on meidän tiellämme, aina edessä kierrettävänä ja muutenkin meille vahingollinen.
Ja Matti kelasi entistä vinhemmin.