Kuninkaan puoliso säikähtää ja rupeaa pyytämään armoa ukolta:
— Elä, ukkohyvä, elä vie minulta rakkaimpia olentojani maailmassa, armahda minua, unohda lupaukseni!
— No, jos arvaat mikä on nimeni, niin unohdan, muuten en!
Kuninkaan puoliso säikähtää uudestaan, mutta eihän auta muu kuin suostuminen. Hän käy yötä päivää miettimään, mikä sen ukon nimi olisi. Mutta turhaan.
Paneepa hän jo koko hoviväkensä saamaan selvää siitä asiasta.
Eipä saa koko hoviväkikään selvää siitä ukon nimestä.
Mutta eräänä iltana sattuu eräs hovityttönen kävelemään hovipuutarhassa ja näkee siellä jäniksen ja ketun rauhassa istuvan kahdella lähekkäisellä kannolla ja kuulee heidän keskustelevan. Kettu istuu hyvätuulisena, keikuttaa jalkaansa, polttaa tupakkaa ja kysyy jänikseltä:
— Kuuleppas, tiedätkös, että siellä meidän linnassamme on suuri suru.
— Mikähän lienee, olen kuullut; mutta mikä tosiaan sitä meidän kuninkaan puolisoamme vaivaa.
— Turha juttu! Se armollinen rouvamme on kerran suuressa hädässä ollessaan sattunut lupaamaan kolme ensimäistä lastaan eräälle ukolle, hädästä pelastajalle, ja nyt tulee tuo ukko noita luvattuja perimään. Rouva oli silloin naimaton, mutta nyt on hänellä lapsia, juuri nuo kolme. Hän ei tahtosi mitenkään antaa niitä ukolle, vaan pyytää armoa. No, antaa ukko, se sanoo: "Jos arvaat, mikä minun nimeni on, niin armahdan." Tätäpä nimeä ei kuninkaanrouva kuitenkaan arvaa ja siitä se suru.