— No, mikäs sen ukon nimi sitten on? kysyy jänis.
— Jonnin joutava! Se vain, että "ken moisessa hädässä ihmistä auttaa, se ei tule koskaan palkkaansa perimään." Se vain.
Silloin se paimentyttö lähtee heti juoksemaan kuninkaan linnaan ja kertoo asian kuninkaanpuolisolle. Tämäpä ei toista neuvoa tarvitsekaan ja kun salaperäinen ukko tulee taas perimään häneltä palkkaansa, niin eipä hän viivyttele sanoessa ukon nimeä ja niin pääsee ijäksi rauhaan hänestä.
Semmoinen oli se satu ja kaunis myllärin tytär elelee vieläkin onnellisena linnassaan.
Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.
Oli kerran kuninkaanpoika, joka elellä rallatteli ja hoilaili niin, että hänelle jäi viimein vain kolme kopekkaa rahaa taskuun ja vanha tammahevonen ajeltavaksi. No, eipä niillä enää pitkälle päässyt, etenkään, kun tuo hevosraiska oli vielä aika laiska, sellainen mistään välittämätön pattijalka.
No, kuninkaanpoika lähtee sillä pattijalallaan ajella kompuroimaan, kunhan lähtee, minne ajelleekin. Yhtäkkiä tulee hänelle pieni poikanen vastaan ja kysyy häneltä:
— No, kenpä sitä sinä vielä olet?
— Ka, olin ennen kuninkaanpoika ja se kai lienen vieläkin, mutta nyt on asiat sillä lailla, että on jälellä enää vain kolme kopekkaa rahaa taskussa ja tämä hevoskomuri tässä ajettavanani.
— No, onpa tuota omaisuutta vielä tuossakin. Minulla ei ole sitäkään. Elä ole siis milläsikään. Minä tulen sinun palvelijaksesi.