No, kun hän sinne saapuu, niin hänen jalkaansahan se kenkä sopii. Ja kun näin tapahtuu, niin kuninkaanpoika ilmottaa ottavansa hänet omakseen.
Sitä ei hän kuitenkaan tee iloisella mielellä. Koko kuninkaan linnan ja valtakunnankin valtaa suru, kun sellainen köyhä, arvoton tyttö joutui kuninkaanpojan osaksi. Tyttökin on ensin alakuloinen, mutta sitten vie kuninkaanpojan hiukan sivulle ja sanoo hänelle:
— Elä sure! Et aivan turhaan ja tyhjään tyttöön sattunut. Jos vain minuun muuten tyytyisit, niin koruja ja pukuja saataisiin! Lähdehän kanssani!
Kuinkas ei kuninkaanpoika lähtisi, kun tyttö kuitenkin on hänen morsiamensa, ja tämä vie hänet sinne kotipeltonsa pientareelle, siellä olevan tammen luo ja tekee siellä ne äitinsä neuvomat temput. Iskee kerran sitä tammea pajuvitsalla, jo tulevat siitä silkkipuvut ja tähtiotsat hevoset, iskee toisen, jo hohahtavat hopeapuvut ja kuutamo-otsat hevoset ja kolmannella kerralla kumpuavat kultapuvut, ja päiväotsat hevoset ja vielä paljon muutakin hyvyyttä ja helyä.
— Mitä, oletko sinä se juhlieni ihmeteltävä kävijä? kysyy kuninkaanpoika ihastuksissaan ja hämmästyksissään.
— Olen, vastaa tyttö, eihän kenkä muuten olisi jalkaani sopinutkaan.
— Silloin olenkin minä löytänyt sen, jota olen halunnut, sanoo kuninkaanpoika ja ottaa ilolla tytön morsiamekseen.
Maan ja meren kulkija laiva.
Kuninkaalla oli tytär, ylen korea ja ihana, eikä hän tahtoisi häntä kellekään antaa. Ei tahtoisi luopua hänestä. Mutta tyttären mieli on kovasti päästä miehelään. Pitihän sen vuoksi ukon vihdoin suostua tuumaan, ruveta ajattelemaan tyttären antamista pois kotoa.
Mutta eri mies sen pitää olla ja kovat ehdot sen tulee täyttää, joka tyttäreni saa, ajatteli kuningasvanhus lohdutuksekseen ja kuulutti kaikelle valtakunnalle, että sen, joka aikoo saada hänen tyttärensä, pitää hankkia sellainen ihmeellinen maat ja meret kulkeva laiva.