— Otammeko? kysyy poika.
— Ota vain, meneehän tässä!
Sen jälkeen tulee taas vastaan semmoinen mies, että se toista puolta suuta pitää kiinni, toista vain auki. Sekin pyrkii matkaan.
Sekin otetaan.
Vielä tulee neljäskin mies, ja se semmoinen, että se vettä seulalla kantaa; mitäs, kaikki menee.
Niin lähdetään kuusin miehin ajaa köröttelemään kuninkaan linnaan ja komeasti ajetaankin. Linnan pihassa ajetaan joku pojan nulikka nurin ja sitten Tuhkimus ukon kera lähtee kuninkaalle ilmottamaan tulostaan. Nyt se on saatu se sellainen maat ja meret kulkeva laiva, lausuu Tuhkimus, — minä olen sen saanut ja minä tulin perimään palkkaani!
— Sinäkö, tuollainen tuhkio, virkkaa hämmästyneenä kuningas.
— Minä, juuri minä! Ei ole katsottava kehnoa karvaan. Ja sitäpaitsi — laiva on pihalla.
No, siellähän se pihalla oli laiva ja todella maat ja meret kulkeva. Ei siitä mihinkään päässyt. Ja kun Tuhkimus kerran oli sen saanut, niin hänellehän se tytärkin oli annettava.
Mutta kovin surulliselta ja raskaalta se kuninkaasta tuntui, aivan mahdottomalta, ja sentähden hän asetti vielä muutamia ehtoja täytettäväksi ennenkuin antaisi, asetti toivoen, ettei Tuhkimus ehkä niitä voi täyttää.