Kuningas oli aivan pyörtyä tämän todettuaan ja arvatahan voi, ettei hän mitenkään olisi tahtonut antaa tytärtään tuolle ihmeelliselle sankarille. Mutta täytyihän se tehdä, kuninkaan sana oli kallis.
No, annettiin tytär Tuhkimukselle, mutta sulhasmiestä ei mihinkään arvoon korotettu, ei otettu edes kuninkaanlinnaan asumaan, vaan annettiin hänelle pieni mökkinen linnan lähistöllä, jossa sai puolisoineen asua.
No, ollaan, eletään, aikoja, päiviä vietetään, syttyy kuninkaalle suuri sota naapurivaltakuntaa vastaan. Siinä sodassa käy huonosti kuninkaalle, ja hänen täytyy ruveta panemaan jo viimeisiä voimiaan vihollista vastaan. Taistelun ollessa kiivaimmillaan lähtee Tuhkimus huvikseen sotaan. Ramahuttaa niitä ihmeellisiä suitsiaan, saa siihen kipunasilmäisen hevosen ja lähtee sillä sotaan. Siellä voittaa kaikki, tasapäiksi kaikki lyö, pyssyt vitsoiksi vääntelee. Illalla tuuliaispäänä kotiin tulee, ramahuttaa suitsiaan, — hevoset, miekat katoaa.
Toisessa sodassa hän samaten päivänsäteisellä hevosella kaikki kaataa.
Kolmannessa sodassa salamanvälkkyisellä hevosella tuhoja tekee.
Jopa kuningas on ihmeissään. Ja hän tahtoo kaikin mokomin nähdä ja tavata sen miehen, joka sellaiset ihmeet ja urotyöt on tehnyt. Eipä hän ollut siihen toivomukseen nähden huoleton jo itse sodissa olleessaan. Kolmannessa sodassa ollessa hän kiireisessä sekasortoisessa melskeessä päästyään lähelle sankaria pistää äkkiä miekallaan haavan sen käsivarteen ja samassa sysää oman kuninkaallisen nenäliinansa siihen tukkeeksi ja sitten karahuttaa pois.
Sankari pitää haavaansa ja ajat kuluvat. Ei mitään erikoista tapahdu, kunnes kuningas panee toimeen suurehkot juhlat linnassaan ja kutsuu niihin tyttärensäkin, Tuhkimuksen puolison. Itseä Tuhkimoa ei kutsu, kysyy ainoastaan tyttäreltään siitä:
— No, mitenkä se uunilla-makaaja jaksaa?
— Hyvinhän se, mutta sotien aikoina on ollut poissa ja kun kolmannesta sodasta palasi, niin oli sillä haava käsivarressaan, ja joku nenäliina tukkeena siinä.
— Mitä, nenäliinako siinä?