Ja kun ilo edistyy ja aika kuluu, niin hupaisa kuningasvanhus jo aivan vävypoikaansa kaulasta halaillen hänen kanssaan pitkien pöytien ääressä istui. Mutta sitten lystikkään appiukon päähän pälähtää, että hänen loppujuhlaa ja ehtineen yön loppuosaa viettämään pitäisi väkineen lähteä sinne vävypojan suureen linnaan, sinne ihmeelliseen, loistavaan hoviin.
Hän esittää sen ajatuksen vävypojalleen ja iloisena lyöden tämän olkapäälle nousee ylös pöydästä.
Silloin vävypoika joutuu suureen hätään. Mitä, mitä hän, tämä appiukko, esittää! Missä hänellä on linna, hänellä köyhällä metsäeläinten pyytäjällä?
Hän katsahtaa tuskaisena ympärilleen. Missä on kettu, missä hänen hyvä ystävänsä ja tänne ihmeellisiin kunnioihin saattajansa?
Mutta sitä ei näy. Missä lieneekään, — jossakin joukon seassa liepakertamassa. Tai jos olisikin alunpitäen lähtenyt häntä näihin puliin saattamaan! Voi, voi sitä kettuveijaria!
Kun se nyt tulisi!
Mutta tuleehan se jo vihdoin. Tulee, ja ikäänkuin missäkin liehkassa, häätuulessa hänkin, kurkottaa miehen puoleen, suhkasee hänen korvaansa ja viippaisee käpälällään:
— Mitä sinä suret, — onhan sinulla se Pöllön linna! Vie sinne!
— Mi — missä se on? läähättää hengenhädän ja äkillisen toivon vaiheella mies ja yrittää tempaista kettua, mutta tämä ei jää enää hänen käsiinsä, vaan sujahtaa pois ja mennessä vain häntää huiskaisten virkahtaa:
— Missä, — siellä missä kaikki Pöllön linnat!