Siinä on mies samassa kauhussa ja kadotuksessa.
Mutta eihän hänen auta, ei mitenkään, ei voi viivyttää enää vastaustaan, kaikki odottavat, kaikki hänen päälleen katselevat, kuningas, tämän puoliso, punotteleva tytär, kaikki hoviväki. Jo on annettava vastaus. Ja ihan kuin hengenhädässä hän ärjähtää:
— Niin, niin, mennään vain sinne minun suureen linnaani! Kaikki, kaikki!
Ja kaikin lähdetään.
On talviyö, tähtikiiluva. Ajajia tulee vastaan suuressa salossa, mutta kukaan ei virka mitään. Tai jos virkkaa, niin — kun mies salaa koettaa juuri heiltä jotain selvyyttä saada tämän matkan käsittämättömään päämäärään nähden — niin ne vain yliolkaisesti yrähtävät, hoihkaisevat:
— Siellä, siellä, mene vain!
Mutta sitä linnaa ei ala kuulua. Eikä tule enää vastaanajajiakaan. Ei hivahda hiiren äännähdystä salossa, ei kolahda kumeavartisin honka, ei tupsahda lumi, ei mitään elonmerkkiä ilmene. Ja kun mies katsahtaa ympärilleen, niin ei hän näe enää omaa saattojoukkoaankaan. Ei näe hevosia edessä, ei rekiä perässä, ei enää omaa hevostaankaan. Ja iloinen appiukko ja punottava nuori puoliso, nekin ovat poissa. Hän yksin vain — itsestään kulkevassa reessä…
Ja kohta ei hän näe muuta kuin saman viidakkorantaisen metsän reunan, jossa hän oli äsken ansojaan keritellyt. Hän oli nukahtanut ja nähnyt pahaa unta. Viidakkorannassa vielä sama kettukin vilahtaa ja häpeämättömästi häntäänsä huiskasee.
Hän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei hän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä metsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman ruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:
— Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!