Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät, selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.
Haastelevat eläimet.
Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.
Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi toisten puiden juurille.
Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:
— On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.
No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.
Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan — sieltä juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.
— Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie arkun aittaansa.
Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.