— Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!
— Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.
— Lämmitä vain kyly, elä kysele!
Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee talossa.
Suulas akka.
Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee, huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon elämälle.
Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät — kenties koko aarre menisi!
Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen, ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:
— Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.
— Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen aarteen…!