— Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!
— Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.
Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan, kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.
Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan, kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.
— Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!
— Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.
Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.
Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut, tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen, vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.
— Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.
— Mitä, sinäkö olet paennut?