Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan rotkoon.

* * * * *

Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä, että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.

Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.

Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin. Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.

Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.

Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että niin kävi.

— Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä silloin sinua!

Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.

On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy: