Hän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla tavalla hävittää.
Aamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:
— Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä vastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään yhtään poikaa.
Mielellään suostuttiin siihen.
Saatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan erääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen nuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.
Sattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu ja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän siellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken ja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi hän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän nimeksi Antti Puuhaara.
Antti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas kauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän mökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti kauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin kauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran puunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi miettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.
Hän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin mentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti kotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.
— Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.
Kauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä kirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä. Sitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.