— Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.
Hän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä toivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä oikeastaan voi — kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta siis lähteä! Ja hän lähti.
Astuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren, villin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta hevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan jättää työtään.
— Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi askeleitaan.
— Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen nälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.
— Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.
— Elä, veikkonen, syö, — teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa Syöjättären luo.
— Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen sieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin en syö sinua.
— Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme päivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren, julmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta sitä koskaan onkeensa.
Nähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi: