Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.
— Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!
Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt. Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.
Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut kotona muita kuin pieni tyttönen.
— Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.
— Olen, vastasi tyttönen; — mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?
— Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.
— Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen. Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään, rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.
No, odotellaan!
Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.