— Aina soivaa!
— Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos sellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu, ja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi olla sellaisen ja sellaisen — —
— Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi. Niitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden ääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta aina, aina ne vain silti soivat. — Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät olisikaan…
— Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies nousten seisoalleen ja nostellen käsiään. — Kas, jo kuulen! Noin, noiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja millä voisin sen maksaa!
— Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia. Meidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä ohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me tässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä kantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, — katso, orret täydet!
Mies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen kuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.
Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.
Olipa ennen ukko ja akka ja heillä tytär. Mutta ukolta akka kuolee ja hän jää leskeksi. No, kun ei jaksa kauvan yksinään elää, ottaa uuden emännän. Mutta siksi saa hän Syöjättären. Tälle syntyy jonkun ajan kuluttua tytär, ja niin talossa on nyt kaksi tytärtä, ukon tytär ja akan tytär. Syöjätär vihaa kuin surmaa ukon tytärtä, vainoaa ja vihaa. Koettaa keksiä jos jotakin keinoa sen hävittämiseksi.
Kerran lähettää hän molemmat tyttäret avannolle kehräämään. Antaa kuontalon kummallekin, sanoo:
— Istukaa ja kehrätkää siellä, mutta jos jommaltakummalta värttinä pääsee avantoon vierähtämään, se syöksyköön heti sen perästä jään alle!