ANJA ROUVA
Kirj.
Ilma Virtala
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin, joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu. Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua, joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran päivässä, "puupukki" selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa, joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni, uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.
Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa. Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee, pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena. – Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan, seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin. Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän itse ei enää ole siellä. –
* * * * *
Meillä oli harvinaisen hauska päivä tänään, meidän hääpäivämme toinen vuosipäivä. Pikku Paavollakin oli merkkipäivänsä, hän tuli tänään puolen vuoden vanhaksi. Siinä hän istui, tuo palleroinen, akkunan edessä pöydällä, tyynyjen varassa ja katseli kyyhkysten temmellystä ikkunalaudalla, sillä aikaa kun minä päivällistä valmistelin. Otto tuli liikkeestä tavallista aikaisemmin ja oli erinomaisella tuulella. Hän oli saanut ylennyksen. "Nyt, Anja, voimme jo ottaa palvelijan ja tehdä sinunkin elämäsi hiukan mukavammaksi kuin tähän asti." – Niin hän sanoi ja suuteli meitä molempia. Hän on niin hyvä. Meidän tähtemme hän tästä menestyksestään eniten iloitsi.
* * * * *
Hän kävelee! – Pikku Paavo otti tänään ensimäiset askeleensa. Otto toi hänelle pussillisen makeisia, joita parhaillaan jakoivat. Siitä tuo paapero sitte äkkiä lähti, kapusi alas isän polvelta ja tulla tallusteli luokseni sokeririnkilä kummassakin kädessä ja itsetietoinen ilme kasvoillaan. Se näytti kyllä tajuavansa hetken tärkeyden, enkä tiedä kuka meistä kolmesta eniten iloitsi, luulen että minä. – Nuo pikku jalat, joita ennen aina kapaloon kääriessäni suutelin ja jotka näyttivät silloin niin hennoilta, että tuskin uskalsi kuvitella niillä kerran asteltavan, ovat näin lyhyessä ajassa niin varttuneet. – – Miten ihanaa on omistaa tuommoinen pieni palleroinen! – Katselen häntä tässä yölampun himmeässä valossa, katselen kauvan, kuin ensi kertaa näkisin nuo pehmeät lapsenkasvot, keltaisen, silkinhienon tukan ympäröimänä, ja nuo pyöreät pikkukädet, jotka päiväkauden ovat ahkerasti ahertaneet, milloin uunista hiiliä etsien, milloin kukkaruukuista multaa kaivellen. – – On naisia, jotka eivät tunne äitiyden iloja. He säästyvät kyllä sen tuskiltakin, mutta minä säälin heidän köyhyyttään. –