* * * * *
Nopeasti kuluu aika. Kolme vuotta olemme jo täällä olleet ja pikkupalleroisestamme on sillävälin varttunut toimelias pikkumies. Yhdessä me liikumme kaikkialla. Kuinka me olemmekaan Paavon kanssa nauttineet tästä kesästä. Tunnemme jokaisen puiston kaupungissa ja lähistöllä. Olemme lapioineet hiekkaa merenrannalla ja soutaneet pikkuvenheellä lähisaariin. Paavo herättää kaikkien huomiota. Häntä puhutellaan, kysytään nimeä, ikää ja "sisaren" nimeä. – Eihän meidän ikäeromme niin suuri olekaan – yhdeksäntoista vuotta. – "Sinä oletkin sisareni," sanoo hän, "kun minulla ei kerran muita sisaria ole, ja voithan samalla olla äitinikin." –
Niin lapsellisen huolettomia ja iloisia ovat olleet nämä päivät.
Tahdon piirtää ne muistiin, tallettaakseni siten hituisen verran
päivänpaistetta pilvisten päivien varalle. – Onnellisia olemme olleet,
Paavo ja minä, isä vaan on vallan liian vähän saanut olla seurassamme.
Toimensa vaatii hänen aikansa liian tarkoin –
* * * * *
Liike kasvaa. Oton työt yhä lisääntyvät. Hän tulee myöhään iltaisin kotiin, perin väsyneenä. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä. Täällä kotonakin kulkee hän syvissä mietteissä ja harvasanaisena.
On harmaa, sateinen lokakuun päivä, alakuloisine tunnelmineen, kuten tavallisesti aina syntymäpäivänäni. Otto lähetti minulle kukan, mutta hänellä oli kiire, hyvin kiire. Hän kehoitti minun Aini-rouvan kanssa kuluttamaan iltaani niin hyvin kuin voin. Kävelimme kaupungilla, istuimme elävissä kuvissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. – Aini-rouvalla on kolme pienokaista, mutta hän on sekä muodoltaan että käytökseltään aivan kuin nuori tyttö, ehkä hieman liiankin nuorekas. –
On toisia vaimoja, jotka ovat niin onnellisessa asemassa, että voivat työskennellä yhdessä miehensä kanssa. Niin soisin minä meilläkin olevan. Mutta se on vallan päinvastoin. Otolla on kiire, minulla on liiaksi aikaa. Jos voisin ottaa osaa hänen työhönsä en tuntisi itseäni tarpeettomaksi olennoksi, kuten nyt viimeaikoina olen joskus tuntenut.
En ole nytkään oikein tyytyväinen, tekisi mieleni hiukan itkeä.
* * * * *
Pikku kirjaseni! – Kauvan olet ollut kateissa. Olin jo melkein unohtanut, että yksinäisyydentunto minut kerran pani piirtelemään lehdillesi. – Nyt on yksinäisyyteni vielä suurempi kuin silloin, kolminkerroin suurempi, nyt, kun kukaan ei minua sanottavasti tarvitse. Paavo askartelee koulutehtävissään ja lopun ajastaan leikkii tovereittensa kera. – Entä Otto? – Näyttää tosiaan siltä kuin hänellä tuskin olisi aikaa huomaamaan olenko olemassa vai enkö. Mutta kaikkeen sitä sentään vähitellen tuntuu tottuvan. Ensin surin ja murehdin, itkin silmäni sameiksi, voimani uuvuksiin huomattuani, että meidän välimme alkoivat päivä päivältä muuttua. Me vieraanuimme toisillemme ja matka välillämme piteni. Me puhelemme toisillemme ystävällisesti, joskus hyväilemmekin ohimennen, mutta se tulee vanhasta totutusta tavasta. – Henki, tunne on poissa. Ensin se minuun kovasti koski! Tuntui kuin ei millään muullakaan enää olisi mitään arvoa, kuin ilman meidän keskinäistä ymmärtämystämme olisi koko maailma pimeä ja tyhjä. – Niin ensin. Nyt saatan sitä jo rauhallisemmin ajatella. Se on kerran niin. Vähitellen, aste asteelta, on se hiljaa hiipien tullut. Minä sitä en ainakaan ole tahtonut, tuskinpa hänkään. – Mistä se sitte tuli? Usein mietiskelen sitä. Alotan yhdyselämämme alusta ja muistelen jokaisen tapauksen ja käänteen, joka tämän yhdeksän vuoden aikana on ollut. Aina saan saman tuloksen. Olimme lapsia kun alotimme. Vuosien kuluessa olemme varttuneet aikuisiksi ja luonteittemme erilaisuus pistää nyt niin selvästi näkyviin, kun lisäksi kummankin kehitys on kulkenut eri teitä. Tuo hänen johtajantoimensa tempasi ensin esille hänen tavattoman tarmonsa ja kykynsä, jotka vähäpätöisestä kaupasta lyhyessä ajassa tekivät miljoonaliikkeen, mikä sitte muodostettiinkin osakeyhtiöksi. – Pian näin minä jälleen Oton sielussa tähän asti salassa piilleen ominaisuuden. – Hän tahtoo rikastua. "Meidän täytyy ajatella poikamme tulevaisuutta" – hän sanoo, mutta minä epäilen, että hänellä itsellään on kokoomisen halu. Hän riistää itsensä meiltä. Jokainen minuutti, jonka hän kuluttaa ylimääräisesti meidän kanssamme, on hukkaan kulutettu. Liike on hänelle kaikki kaikessa ja hänen päämääränään on päästä yhä useamman osakkeen omistajaksi. Vuotuiset tulomme ovat nousseet viiden, kuuden kertaisiksi, pieni, vaatimaton kotimme on muuttunut upeaksi, eikä minun enää tarvitse kääntää ja muodostella vanhoja pukujani useampaan kertaan. Otto ei ole itara, vaikka hyvin säästäväinen. – Kumminkaan en ole onnellinen enää. Paavo tuntuu tulevan häneen. Hänessä pistävät nuo ominaisuudet jo näin aikaiseen esille, kenties sen tekee isänsä vaikutus. Pojalla on pankkikirjansa ja säästölaatikkonsa. Hän osaa kieltäytyä sekä elävistä kuvista että makeisista ja – säästää rahaa. – Onhan tuo kaikki hyvää, mutta minusta on vaarallista opettaa lasta noin innokkaasti kokoamaan rahaa, se saattaa pilata luonteen, kasvattaa hänestä itaran ja ahneen. Koetanhan minäkin vaikuttaa häneen osaltani. Koetan saduillani herättää hänessä myötätuntoa ja sääliä muita kohtaan. Ehkä siitä sentään on jonkunverran hyötyä, vaikka täytyykin myöntää, ettei hän ole mieleltään herkkä, vaan kylmäverinen ja järkevä.