* * * * *
Olen jo kauvan ajatellut itsekseni, että Paavon pitää opetella soittamaan viulua. Toivon, että musiikki avaa hänen sielunsa tajuamaan kaunista ja jaloa. – Puhuin siitä eilen Otolle ja suureksi ilokseni lupasi hän koettaa hankkia pojalle sopivan opettajan. Paavolla itsellään on suurempi halu maantieteeseen ja laskentoon, kuin soittoon, mutta kenties tulee halu siihenkin kun päästään alkuun. –
Mutta mitähän tästä minun elämästäni tulee lopuksi. Tunnen saman mielikuvan aina useammin uudistuvan. – Me painaudumme eri haaroille, he yhdessä, minä yksin. Tekisi mieleni huutaa heidän jälkeensä, pyytää heitä pysymään luonani, kun taas huomaan, että se ei mitään hyödyttäisi. Kerran puhuin tästä Otolle; se oli heti alussa kun sain aavistuksen tuosta. Otto käsitti sen siten, että pelkään jonkun tulevan väliimme. – "Ellei puolisoiden välille synny aukkoa, ei kukaan koskaan voi heidän välilleen tunkeutua," sanoin. Mutta tätä hiljaista vieraantumista, joka tulee sisästäpäin, joka johtuu siitä, että meidän kummankin henkinen olemus on eri aineksista, että meidän ajatusmaailmamme on niin erilainen, sitä hän ei käsitä. Tahi oikeammin – hän ei tahdo vaivautua ajattelemaan joutavia. –
* * * * *
On taaskin kevät! – Liristen virtaa vesi katuojissa ja puistikoissa paljastuu paljastumistaan ruskeanharmaa maanpinta, jonka alla kevään voimat sykähtelevät. Yötä ei enää ole, ainoastaan pehmeä hämärä saapuu yösydännä, kunnes nousee jälleen aurinko ihanana, palavana, kuten ikuinen nuoruus. – En ymmärrä, mikä minun on; elän yhdessä luonnon kanssa nyt enemmän kuin ennen. On kuin sisässänikin sykähtelisi kevät, kuin virtailisi suonissani sen salaiset voimat. – Tunnen terveessä ruumiissani vielä nuorteaa voimaa ja sielussani kummaa herkkyyttä ja alttiutta. Saatan istua uneksien pitkät ajat avoimen ikkunan ääressä, kun raitis tuuli mereltä puhaltelee. Tuolla alhaalla kadulla on liikettä, ihmisvilinää – minä täällä ylhäällä saan olla yksin. Ei kukaan katso tänne, ei kukaan tiedä, ei välitä minusta mitään. Ainoastaan katolla kevätilojaan kuhertelevat, sulavassa lumessa ja päivänpaisteessa kylpevät kyyhkyset pistäytyvät toisinaan tänne sisälle avoimesta ikkunasta. – Meillä on yhteistä, heillä ja minulla, me iloitsemme kevään tulosta. – Olen onnellinen täällä yksinäisyydessä, melkein onnellinen, piti minun sanoa, sillä on kuin kaipaisin jotakin, on kuin odottaisin jotakin, itsekään en tiedä mitä.
* * * * *
On aamu. Salin kello löi juuri neljä, kun minut herätti kummallinen uni – luokseni saapui eräs entinen ystäväni kaukaisesta menneisyydestä, olin hänet jo ehtinyt unohtaa, mutta hän oli muistanut ja etsinyt minua. Tunsin minäkin heti tuon solakan vartalon, tumman, pehmeän tukan ja silmät – kuinka olin saattanut unohtaa nuo silmät! "Anja, vihdoinkin olemme taas yhdessä," lausui tuttu ääni ja kädenpuristus niin luja ja lämmin sai ihanan virtauksen värähtämään kautta olemukseni. Me katselimme toisiamme kauvan ja tuo katse herätti minussa niin ihmeellisen, sanoin kuvaamattoman, pyhän tunteen, että en tiedä miksi sitä nimittäisin.
Kun heräsin, tunsin kädessäni vielä hänen kosketuksensa. – – Ken olit, yöllinen ystäväni? Hämärästä ilmestyit, hämärään katosit. En koskaan ilmissä ole kasvojasi nähnyt, vaikka unessani muistin entisen ystävyytemme. – Niin, sinä tietenkin olit vain haihtuva unikuva, jonka yksinäisyyteni tunto mielikuvitukseni avulla eteeni loihti. Mutta kumman elävä oli tuo kuva. –
* * * * *
Olen toisinaan vieläkin koettanut rakentaa siltaa Oton ja itseni välille. – Niin eilenkin. Oli sunnuntai. Paavo tovereineen lähti katsomaan sirkusta ja me Oton kanssa, kumma kyllä, saimme koko iltapäivän viettää kahdenkesken. "Soita, Anja, vähäsen", hän sanoi, "saavat kiusaantuneet aivoni hetken levätä." Hän näyttäkin väsyneeltä istuessaan tuossa nojatuolissa, otsa ryppyihin vetäytyneenä. – Kunpa me vielä kerran voisimme toisiamme lähetä – ajattelin häntä katsellessani.