Soitin hänelle tutut säveleet, toisen toisensa jälkeen lauloin laulut, jotka mieleemme johdattivat menneet, onnellisemmat ajat, kun tuota erottavaa uomaa ei vielä välillämme ollut. – Lopetettuani menin hänen luokseen, istuin tuolin käsipuulle ja sivelin hänen otsaansa, poistaakseni nuo syvät vieraat rypyt. – "Milloin, Otto, on meillä taas elämä, kuten oli silloin?" – "Sitte kun meillä on niin, että voimme huoletta katsoa omaa ja poikamme tulevaisuutta", vastasi hän. – –
Siinä se taas oli, ei mitään voi muuttaa, ajattelin. Saan lohduttaa vain itseäni sillä, että kaikki käy, kuten käydä pitää, vaikka joskus tuntuu kuin menisi päinvastoin.
"Kuules, Anja", sanoi hän hetken kuluttua. "Olen saanut Paavolle soitonopettajan. Hän ei kyllä ole tässä kaupungissa vakinaisesti asuva, mutta viipyy täällä kumminkin jonkun aikaa. Se soittaja sieltä… tunnetko? Pyysin häntä huomenna käymään meillä. Etevä mies ja muutenkin hänen käytöksensä tuntuu hyvin miellyttävältä" – puheli Otto. Minä en tunne, mutta luulen että on mielenkiintoista nähdä häntä. –
* * * * *
Hän kävi meillä tänään, tuo soittaja. Ihmettelen sitä vaikutusta, jonka hän teki minuun. Tuossa yksinkertaisessa, vaatimattomassa olennossa oli jotakin niin miellyttävää, vaikkei hän ensi silmäykseltä tuntunut mitenkään erikoisemmalta kuin muutkaan ihmiset. Pitkä, hoikka vartalo, tietysti kähertyvä tukka, ohimoilta ja korvallisilta jo hiukan harmaantunut, vaikka kalpeat, hienopiirteiset kasvot näyttivät vielä nuorekkailta. – Entä silmät. Harmaat, surumieliset, mutta tuo lempeä katse tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka. Hämmästyin ensin tavatessamme, olinhan nähnyt hänet kerran – unissani. – Heti kävi keskustelumme vapaasti ja luonnollisesti, kuten vanhojen tuttujen. Istuin viereisessä huoneessa käsitöineni sen ajan, kuu he Paavon kanssa alottelivat. Kuuntelin pojan ensimäisiä kokeita, ja hänen äänensä pehmeää sointua kun hän pojalle puheli. Mutta äkkiä kuulen hänen tarttuvan jouseen. Sydäntäni värähyttivät jo ensimäiset vedot, aivankuin ensikertaa kuulisin viulun äänen. Sävel kasvaa, irtaantuu, kohoaa, lentää vapaana ja voimakkaana korkeuteen kuin kotka. – – –
Kuuntelen, kuuntelen henkeä pidätellen kunnes siihen vaivun ja unohdun. Minä vaellan kaukana oudoissa oloissa, liitelen, korkealla valoisissa keveissä ilmapiireissä. Niin leijailen minä unelmieni maassa kevyenä, vapaana, onnellisena. Katsahdan alas, näen hyörivät ihmiset, pyrkimyksineen, taisteluineen, pettymyksineen ja tuskineen, jotka täältä katsoen näyttävät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Rauha ja sopusointu vallitsee täällä, jossa sielu sulaa yhteen siihen äärettömään, joka on olemuksemme alku. – –
* * * * *
Hän meni, mutta minusta tuntuu kuin olisi hän täällä yhä, kuin tuntisin hänen seisovan vierelläni ja katselevan minua noilla ihmeellisillä silmillään, tuolla katseella, joka herättää sielussani suunnattoman kaipuun johonkin saavuttamattomaan. – – Oi, en tiedä mitä tämä on. Oliko onni vai onnettomuus, että tapasin sinut – muukalainen?
* * * * *
Päivät, viikot kuluvat. Ei yksitoikkoisina kuten ennen, vaan rikkaina ja vaihtelevina. Jok'ikinen päivä on uusi, erilainen kuin muut vaikutteineen, tunnelmineen. Hän on muuttanut kaiken, tai ei oikeastaan mitään muuttanut, vaan antanut kaikelle eri valaistuksen, joten tuo yksitoikkoinen arkipäiväinen elämä on muuttunut mielenkiintoiseksi, ihanaksi. – Kaksi kertaa viikossa käy hän täällä – ne päivät ovat kuin muita kirkkaammat. Usein soittaa hän meille jotakin tunnin loputtua, sitte juomme kahvia kolmisin – Otto nimittäin on siihen aikaan aina poissa. Paavokin on hyvin ihastunut opettajaansa, vaikka hän mieluummin kuunteleekin hänen matkakertomuksiaan kuin soitto-ohjeitaan. Pian kumminkin leikkivien toverien äänet saavat hänet viekoitelluksi jättämään meidät ja rientämään puistoon. Kahdenkesken jäätyämme muuttuu keskustelumme tavallisesti syvemmäksi ja hiljaisemmaksi. Hän on suoraan ja avoimesti kertonut minulle elämästään, heikkouksistaan ja erehdyksistään, mutta minä uskon täydellisesti mitä hän sanoi opettaessaan: "Minä olen sellainen kuin olen, mutta en ole koskaan tehnyt kenellekään muille vääryyttä kuin joskus itselleni."