Me tunnemme kumpikin, että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä, vaikka emme mitään sellaista koskaan mainitse. On minulla nykyisin montakin ystävää, tahi oikeammin, minä olen monen ystävä. On useita, jotka tahtovat purkaa minulle sydämensä taakan ja uskoa salaisuutensa säilytettäväkseni. Mutta he eivät välitä minusta sen enempää, vaikka mielihyvikseni kyselevät mitä minun rauhaani tulee. Omansa heillä ovat ensimäisenä ja viimeisenä, siksi en koskaan heille paljasta sisäistäni, en laske heitä tunnelmieni maailmaan. Toisin on meidän kahden. Kun me olemme yhdessä, emme ajattele itseämme, vaan toisiamme. Miten hellän huolehtiva katse on hänen harmaissa silmissään, tehdessään tuon yksinkertaisen kysymyksen: "Miten te nyt jaksatte?" tai "Mitä teille kuuluu?" Ellei minulla heti ole vakuuttava vastaus valmiina, että olen mitä parhaimmissa voimissa, näen hänen kasvoillaan niin lapsellisen huolestuneen ilmeen, että täytyy pakostakin hymyillä, huolimatta siitä, että tiedän itsekin melkein yhtä lapsellisesti huolehtivani hänestä, vaikka osaan sen ehkä hiukan paremmin salata.

Ihmeellistä vain on miten suuresti tämä vaikuttaa minun koko olemukseeni. Olen huomannut miten kasvoni ovat kuin nuorentuneet, miten katseeni on virkeä ja askeleeni tuntuvat kevenneen. Tunnen varttuvani henkisestikin päivä päivältä, luulen, että jaksaisin kestää mitä tahansa kunhan vain joskus, vaikkapa kuinka harvoinkin, saan nähdä hänet. Toisinaan sanon itselleni: "Anja, älä petä itseäsi! On teidän välillänne jo muutakin, ei se pelkkää ystävyyttä ole, voit olla varuillasi." Mutta samalla vastaan heti: "Olipa se mitä tahansa, en tahdo sitä mistään hinnasta kadottaa".

* * * * *

Se tuli äkkiä, odottamatta, nousi kuin musta ukonpilvi kohoaa taivaalle keskellä armahinta kevätpäivää. – Jos se murskaa hänet, tuhotkoon samalla minutkin, kunhan vain emme tarvitseisi erota.

Otto sen uutisen toi, tullessaan liikkeestä. "Paavon soittotunnit keskeytyivät nyt ainakin tältä keväältä, opettajansa kun on sairastunut keuhkokuumeeseen ja makaa nyt sairaalassa. Hyvin huonona kuuluu olevan. Olemme jo muuttaneet maalle siksi kun hän pääsee sieltä, jos toipuukaan." Hän puhui melkein välinpitämättömästi asiasta, joka minulle oli niin tärkeä. Ensikerran tunsin kylmyyttä Ottoa kohtaan hänen tähtensä. Puin kiireesti päälleni ja lähdin ulos peittääkseni liikutustani.

Olen kulkenut kuin kuumeessa koko päivän. Vihdoinkin tuli ilta. Otto ja Paavo nukkuvat raskaasti ja minä saan ottaa esille pienen rakkaan vihkoseni, joka on jo kuin osa itsestäni. On niin hiljaista. Yölamppu luo himmeää valoaan, vapiseva käsi piirtelee paperille tuskin ymmärrettäviä sanoja. – Sieluni on poissa täältä, se on sairasvuoteella, hänen luonaan. – – – Näen kolkon, korkean sairaalan salin, jota yksi palamaan jätetty lamppu vaisusti valaisee. Hän hengittää lyhyesti, tuskaisesti, huulensa ovat tulehtuneet ja muulloin kalpeilla kasvoillaan palaa hehkuva puna. Ei näy hoitajatarta; varmaan mennyt levolle ja jättänyt hänet, luullen nukkuvan. Mutta hän ei nuku, vaan katselee ikkunasta ylös keväiselle, vaalealle taivaalle, jossa loistava iltatähti säteilee lempeätä valoaan. Näen hänen huulensa vetäytyvän hymyyn tähden huomattuaan ja minä kuulen hiljaisen kuiskeen, – nimeni – ei, kuvitteluja!

Oh, kunpa olisin vapaa nyt, en hetkeksikään luotasi poistuisi, kallis ystäväni! – – Mutta kenties tunnet sinä sielussasi jonkinlaisen pehmeän, rauhoittavan tunteen minun rakastavien ajatusteni alituisesta läsnäolosta. Olenhan luonasi, oma, kallis kaivattuni! Et näe minua, vaan tunnet miten siunaten suljen silmäsi ja loihdin sielusi unien maahan sillä aikaa kun ruumiisi taistelee tuhoisan taudin kourissa. – Minä rukoilen Sinua, Elämän Herra, pelasta hänet kuolemasta, oi säästä, säästä! –

Mitä minä ajattelen? Millä perusteilla uskallan minä sellaista pyytää. Kenties on hänelle parempi siten, eihän minulla ole oikeutta… ehkä kumminkin on – rakkauden ikuinen oikeus, vapaan, puhtaan rakkauden, joka on riippumaton inhimillisistä siteistä ja joka kutsumatta saapui kuin keväinen kiuru. Se tuli ja sieluani lämmitti kuin päivän kultainen säde puiden punertavia silmukoita, pakoittaen ne avautumaan. – Niin, minä tunnustan sen nyt itselleni, että rakastan häntä ja olen rakastanut ensi näkemältä, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut. Usein on se tieto pyrkinyt tajuntaani meidän yhdessä ollessamme, mutta minä olen aina sen tukahuttanut, peläten tunnustaa itselleni totuutta. Mutta nyt, kun en tiedä, näenkö häntä enää koskaan, piirrän lehdillesi, pikku kirjaseni, yön hiljaisuudessa tunnustukseni, jonka sinä visusti kätket. Kallis, kallis on minulle tämä salaisuuteni, peloittava, pyhä. Se on oleva tuskani ainoinen, riemuni, onneni ihana, elämäni valo ja autuus! – Sinne hautauduit sieluni sisimpään sopukkaan, siellä saat, kipinä, kyteä kätkössäsi kunnes teet tehtäväsi, sydämeni hiljalleen tuhoat. – En mitään pyydä vastineeksi; olisi hyvä, ettet tunteistani koskaan saisi aavistusta sinä, että luottaisit minuun aina niin avoimesti kuin tähänkin asti, kuin olisin sisaresi, sydänystäväsi ja minä yksin, yksin kantaisin kuormani raskaan, vaan suloisen. – – – Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: entä jos hänkin rakastaisi? – entä jos kerran avautuisi tuo kaivattu syli? – – – Silloin olen minä oleva voimakas. Olen varjeleva unelmieni maailmaa, joka todellisuudeksi muuttuneena helposti pirstoutuu, jättäen jälkeensä vain pettymyksen tunteen. – Pala siis piilossasi, tuleni pyhä! Luo lämmittävä heijastuksesi hänenkin yksinäiselle tielleen kaukaisena, tuntemattomana voimana. Kun sairaus ja yksinäisyyden tunne sydäntäsi ahdistavat, tunnet äkkiä kuin lauhan kesäisen tuulahduksen, pehmeät kädet hyväilevät polttavaa otsaasi ja sinä näet luonasi rakkautta uhkuvan olennon, jonka piirteitä et unen hämärässä erota, mutta sinusta on niin hyvää ja turvallista. – – Niin, hän valvoo ja kaihoten odottaa ja toivoo paranemistasi saadakseen kerran vielä katsoa silmiisi, rakastettuni! – Suutelen nimeäsi, jonka tähän piirsin ja toivotan sinulle hyvää yötä.

* * * * *

Kolme päivää on kulunut, unessako vai valveilla, sitä tuskin tiedän. Teen työni vaistomaisesti, koneellisesti, kiinnittämättä siihen vähintäkään huomiota. Aamu vaihtuu illaksi, ilta yöksi, josta jälleen kirkastuu ihana kevätaamu. Mutta minä tuskin tiedän mikä aika vuorokaudesta kulloinkin on. Sieluni on poissa, henkeni on hänen luonaan. – –