Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä. Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –
Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista. Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan. Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka täytyy pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä, voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin, mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.
* * * * *
Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä nähdä, siinäkin on jo kylliksi.
* * * * *
Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan hänet. Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee, kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! – Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se se on, joka on omani. Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin, ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen. Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.
Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä, yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! – Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –
* * * * *
Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä muistellen. Luulenpa melkein että hänen on täytynyt se tuntea. – –
Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini kuin… ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –