* * * * *
– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –
Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa, vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja hänen silmiensä loisteen.
Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen tuottama onni.
Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla, painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt. Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä, tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme synnyttämän.
* * * * *
On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä kisailevia hyönteisiä.
Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.
Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.
Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut nämä onnen hetket!