Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.
– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että…
Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei tarvitse koskaan mennä täältä pois.
Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –
– Mitä te sanoitte? –
– Mitä lienenkään sanonut, sanon sen sitte toiste, virkkoi hän hymyillen.
Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö… oi, ei sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen hämärä.
Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata. Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa kätketty lempi.
Jännitän hermoni, ponnahdan ylös ja lähden reippaasti astelemaan rantaan.
– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole vielä käynyt siellä.