Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni, minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.
Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua. Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi apua.
– No sitte voitte te auttaa minua.
Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.
* * * * *
On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi vierelläni.
Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut, kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata, hiljaista Anja-rouvaa.
Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen, jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen, valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja nyt olen jo sidottu.
Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana. Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan näyttävätkin, mutta sieluni on vapaa. Ei sido sitä lupaukset, ei valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan rakkaus sen tekee. Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani, kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin, että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat vakavat ja syvät. Ne saattavat vetää minut mukaansa, kuten väkevä pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.
Enkä sittenkään tiedä kuinka käy.