* * * * *
Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.
Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – – En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin, näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.
On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat, kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän, Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –
Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.
* * * * *
Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni, jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään, olen tyytyväinen siihen, että hän vain on olemassa ja että minä saan rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään, ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt. Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.
Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin. Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että saakin sen tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään toivonut tai etsinyt mitään sellaista, se on tullut äkkiä, odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin koetukselle. – –
Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä, kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.
Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu siitä, on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se on, tuo salainen yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi, olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.